Viikonloppu lähenee, ja nyt on taas Joka Toinen Viikonloppu, eli se viikonloppu jolloin menen isäni luokse. En mene isäni luo mitenkään riemuiten. Vanhempani erosivat kun olin jotain 11-12 vuotias. Muutin äitini kanssa pois, isä jäi asumaan lapsuudenkotiini. Ja täytyy sanoa että isäni ei hoitanut eroa mitenkään lapsiystävällisesti. Näin äitipuoleni ensimmäisen kerran kun hän jo asui isäni luona. Tilanne on nyt se, että joka toinen viikonloppu menen lähes vieraiden ihmisten vieraiksi. En tunne isääni ollenkaan. En muista, että olisin tehnyt ennen avioeroa isän kanssa mitään. Nyt kun olen isäni luona, tuntuu että hän yrittää hyvittää sitä, että emme näe kuin joka toinen viikonloppu. Hän huolehtii minusta kuin olisin viisivuotias. Tiedän että hän tekee sen siksi että rakastaa minua, mutta olisi ajatellut sitä ennen kuin meni hajottaamaan meidän perheen.

Lisäksi tuntuu pahalta nähdä, miten isä höösää nyt uuden naisystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, tiskaa, käy kaupassa, pesee pyykkiä. Ei se muuten minua haittaisi, mutta kun isä ei koskaan auttanut äitiä.

Vaikka tämä teksti kuulostaa varmaan kauhean katkeralta ja angstiselta, olen kuitenkin iloinen että isällä on joku, ei se yksin pärjäisi. Näkee selvästi, miten isä on helpottunut kun otin tämän eron ja uuden naisystävän niin helposti. Paskat, mä en ottanut sitä helposti, mutta minä en vaan ole sellainen joka huutaa ja kiukuttelee äitipuolelleen, mieluummin vain vastailen "joo", "ei" ja "okei" ja pysyttelen omassa huoneessani.

Huomaan, että minulla on vähän näitä patoutumia^^